Ugly

Mulla on oikeasti ihan järjettömän huono itsetunto. Tiedän olevani ihan kaunis, kuulen usein kehuja ulkonäöstäni. Myös kroppaanii, etenkin takamustani heh, kehutaan usein. Silti en usko muita tai sitä mitä näen peilistä. Näen kyllä, että peilistä takaisin katsoo siro ja ihan nätti blondi. Näyttää aika perusteiniltä. Koen silti olevani läski ja ruma. Jonkun kehuessa minua, oletan ihmisen valehtelevan tai olevan sarkastinen. Ehkä hän nauraa sisällä minun kiittäessäni. En osaa vastaa edes varmalla kiitoksella. "*tauko* ai, kiitos...." hyvin hiljaisella ja epävarmalla äänellä. Sen minä osaan. Ärsyttää oikeasti olla näin epävarma, en edes muista koska olisin ollut itsevarma itsestäni. Ikinä.
Tän päivän mini avautuminen.

Fearless?

En ole pariin päiväään päässyt kirjoittelemaan, syynä sukulointi. Ei mitään kummempaa ole tapahtunut, olen vain huomannut miten yksi pieni lause voi muuttaa omakuvani täysin. Olen nähnyt nämä sukulaiseni viimeksi kesällä ja setäni miltei ensimmäinen lausahdus olikin: "sähän olet lihonut sitten viime näkemän!". Ei hän sitä tietenkään pahalla tarkoittanut, mutta auts. Se oikeasti sattu ja tuntuu yhä. Tietenkin hän tarkoitti sitä sillä että näytän terveemmältä, mutta pääni mieltää sen samaksi kuin "oletpas nykyään läski!", hitto. Miten voinkin oikeasti ottaa tuonkin niin henkilökohtaisesti?

Onnistuin myös ottamaan hyvin suuren askeleen näinä parina päivänä. Söin ensimmäistä kertaa leipää ja pastaa hyvin pitkään aikaan. Voin myös sanoa, että maistui aivan helvetin hyvälle. Katumus olikin sitten hyvin suuri saaden minut vakavasti harkitsemaan oksentamista, jota en ole tehnyt hyyyvin pitkään aikaan...

Äckligt

Ihmisillä tuntuu olevan jotenkin ihmeen positiivinen kuva anoreksiasta. Käydessäni tänään asioilla koulun vessassa, kuuntelin kopin ulkopuolelta kaikuvaa puhetta. Joku tyttö ilmoitti toivovansa olevan anorektikko. Voi kun hän olisi yhtä laiha kuin *joku*.

Toinen esimerkki on ehkä vähän hölmöhkö, mutta lueskelin formspringin vastauksia kysymykseen "Olisitko mielummin ylipainoinen vai anorektikko?". Hyvin moni oli vastannut haluavansa olevan mielummin anorektikko, koska lihominen on ainakin 1000x helpompaa. Anoreksia ei tarkoita vain alipainoa. Olet myös sairas mieleltäsi. Oikeasti lihominen anoreksian syövereistä ei välttämättä ole lainkaan helpompaa kuin painon pudottaminen. Laihtuminen kylläkin vaatii suurta itsekuria ja voi olla hyvin raskasta. Anoreksia on vain eri asia... Ihminen kokee ruoan vihollisekseen. Et vain pysty lappaamaan ruokaa suuhun yhtäkkiä normaalisti ja tadaa. Ei. Joka päiväinen ruokailu on yhtä sotaa itsensä kanssa. Tai no, anoreksian kanssa. Syömistapojen muuttaminen on aina hyvin vaikeaa totuttuaan tietynlaiseen syömiseen. Oli tarkoituksena lihominen, laihtuminen tai normaalisti syöminen. Anoreksia on itselleni yhä hyvin arka aihe ja siitä puhuminen herättää minussa suuria tunteita.

Ps, ulkaltauduin syömään tänään ensimmäisen jaffa-keksini yli vuoteen. Vannon, ettei mikään ole maistunut yhtä hyvältä aikoihin! Loppuilta sujuukin tämän parissa...

Se mikä ei tapa vahvistaa

En yleensä syö hyvin epäterveellisesti vain yhtenä päivänä. Aina silloin tällöin syön jotain herkkua, mutta en paljon kerralla ja loppu päivän normaalisti. Ehkä tämän takia minua ahdistaa nyt. Olen tänään syönyt 8 nugettia, nacho pollo junnun ja hot dogin kahdella nakilla. Määrällisesti se ei kuulosta paljolta, mutta pääni miettii yhä hyvin tarkasti kaiken mitä nuo sisältävät.
En vain osaa estää itseäni nykyään. Jos olen yksin, en todellakaan syö paitsi nälän iskiessä. Muiden seura taas muuttaa ruokatottumukseni täysin. Yhtäkkiä muutunkin hulluksi syöpöksi. Tämän takia muut eivät huomanneetkaan syömishäiriötäni aikoihin, sillä olin ja olen yhä hyvä piilottelemaan tätä. Olin vain hullun laiha tyttö, joka söi kuin possu. Minua kadehdittiin. Voi, kun he vain olisivat tienneet totuuden miten paljon oikeasti kärsin ja tein töitä laihuutenin eteen. Oikeasti lihon hyvin helposti. Päivässä painoni voi nousta jopa 5 kiloa, vaikka olisin syönyt aivan normaalisti. Kaikki näkyy myös tietty heti vatsassa. Tämä ei oikeasti ole vain sairauteni kertomaa paskaa, tiedostan olevani laiha yhä. Kyllä sen vatsan oikean pömpötyksen huomaa. Vähennettyäni joskus syömisiäni, huomasin eron ensimmäiseksi vatsassani. Se saikin minut uskomaan, että tapani laihtua oli paitsi tehokas myös erittäin hyvä. Not.

En ole aikoihin miettinyt syömisiäni näin tarkasti. Ahdistaa. Olen huomannut skippaavani nykyään aina koululounaankin. Ihan huomaamattani. En muka ole ikinä nälissäni tuolloin. Ei mikään ihme ottaen huomioon sen, että aina ennen lounasta olen juonut juuri n. 1,5l vettä... Veden juonnista on jäänyt ns. paha tapa. Tiedän veden olevan vain hyväksi. Kuitenkin oikeasti juon sitä vain välttyäkseni nälän tunteelta, mutta en voi lopettaa. Miksi annan itseni olla näin tyhmä? Koska nautin yhä syömättämyydestä, vaikka olisi kuinka nälkä. Vihaan tätä ja itseni kiduttamisesta. Jonkin lopettaminen on vain yksinkertaisesti liian vaikeaa jos siitä samalla nauttii näin paljon. Olen sairas.

Kaipaus

En ole ihminen, joka pitää avautumisesta muille. En siis todellakaan edes tiedä mikä minut sai tekemään tämän blogin. Varmaan se etten pysty enää pitämään tunteitani sisälläni yksin, en vain voi kertoa lähelläni oleville ihmisille mitä päässäni oikeasti liikkuu. Hehän pitäisivät minua aivan hulluna ja lukitsisivat minut jonnekin. Tulen varmasti saamaan voimaa tästä tietäen, että kukaan ei tiedä kuka oikeasti olen.

Olen siis 17-vuotias tyttö, jolla on itsediagnosoitu syömishäiriö. Minua ei ikinä ole lähetetty minnekään hoitoon, vaikka lähellä on ollut. Lukiossa huomattiin varsin hyvin muuttunut ulkomuotoni kesän jälkeen. Uudetkin tutut jatkuvasti ilmaisivat ihailevaan sävyyn laihuudestani. Itse en tietenkään huomannut laihtuneeni niin paljon. Kolmosella alkava paino sai minut vain innostumaan lisää. Nyt olen lihonut selvästi normaalipainon yli äitini avustuksella. Koen hänen pelastaneen minut. En kuitenkaan ole onnellinen enkä tyytyväinen tähän tilanteeseen. Koen olevani lihava. Haluan olla laiha, mutta terve. Olen käynyt jatkuvaa kamppailua mieleni kanssa jo kolmisen vuotta. Se ei ole kauan verrattuna moniin. Tiedän sen. Se on kuitenkin pilannut elämästäni jo ison osan, jonka olisi pitänyt olla koko elämäni parasta, jota voisin muistella aikuisena hymysuin. Ei. Ei se tietenkään mennyt niin. Syrjäydyin pakkomielteeni takia muista. Istuin kotona lipittäen vettä. Nyt aion tehdä kaiken toisin. En voi enään pönkittää paskaa itsetuntoani sillä, että joku sanoo minua laihaksi. En voi enää mieltää sitä kehuksi.

Kerronpas siis tarinani lyhyesti. Olin ala-asteella ylipainoinen. Hyi. Söin joka päivä pekonia ja munia, enkä todellakaan ajatellut syömisiäni lainkaan. Eikä sen ikäisen tytön kyllä pitäisikään. Pahimmillani olin n. 146cm pitkä ja painoin 55kg. Seiskalla havahduin ulkomuotoni kauheudesta ja lopetin mm. herkkujen syönnin. Ei kukaan ikinä ollut haukkunut minua läskiksi tms., jokin vain päässäni näpsähti. Siitä lähtien olen miettinyt syömisiäni lähes pakonomaisesti. Ja laihtunut ihan hulluna. Viime kesä onkin tähän mennessä elämäni kauheinta aikaa ja painoin tällöin alimmillani n. 38kg. Lukion alettua aloin syömään normaalisti, joka johtikin normaalipainoon. Pelkkä sana normaalipaino saa minut säpsähtämään. Se saa minut kuulostamaan lihavalta. En halua olla tälläinen ällötys, jota ei kestä edes katsoa. Pelottavinta tässä ehdottomasti on se, että katson haikeasti kaipaillen kuvia itsestäni viime kesältä. Olin laiha...

HEIGHT 162
HW 53
LW 38
CW 52
GW 45
UGW ?

Haluan tehdä kaiken oikein tällä kertaa. Tiedän pystyväni tähän, enkä enään voi huijata itseänikään tämän blogin avulla. Haluan vielä painottaa, että olen hyvin parantumismyönteinen. En jaksa kiduttaa itseäni enään. Haluan vain olla onnellinen.